Tejuka-lehti 6.2.2013
Latua!
Avasin hiihtokauteni loppiaisena. Aluksi sukset lipsuivat ja jäinen latu oli hankala hiihtää mutta vähitellen kroppa lämpeni ja hiihtokin alkoi sujua. Hiihdellessä ajatukset karkasivat kansakouluaikoihin. Kansakouluaikana oli pakko hiihtää. Koulut kilpailivat keskenään ja kaikkien oppilaiden piti hiihtää varsin paljon talven aikana. Voittajakoulu sai palkintoja ja kunniaa.
Mutta ne välineet! Kamalat laudanpalat jaloissa hiihdin talvella lyhyen koulumatkani ja kaikki ne koulun pakolliset hiihtoreissut. Usein oli itku kurkussa. Menikin yli 20 vuotta ennen kuin ostin sukset ja kokeilin hiihtoa uudelleen. Osallistuin jopa yksiin kyläkisoihin huonolla menestyksellä, sillä appiukon voitelu meni täysin poskelleen. Lapissa kokeilin hiihtoa kymmenisen vuotta sitten hyvillä lainavälineillä mutta silloinkin jokin vielä ahdisti. Vasta viime vuonna karistin ikävät koulumuistot mielestäni ja hankin kunnon varusteet. Hiihtelin paljon helpoissa maastoissa ja opin jopa vähän nauttimaan lajista. Mietin kuitenkin edelleen, mikä meni pieleen kansakouluaikana? Olisiko yksi onnistumiskokemus valanut uskoa pieneen hiihtäjään? Olisivatko paremmat välineet innostaneet? Mene ja tiedä.
Loppiaisena näin joitakin perheitä, jotka keskustelivat kiivaasti ladulla ja ladun varrella. Jälkikasvu näytti harrastavan ladulla makaamista ja kiukuttelua hiihtämisen sijaan. Vaikutti kummasti tutulta. Itse raahasin oman lapseni lähiladulle velvollisuudesta. Tenava raahusti perässäni kuin teuraalle vietävä lammas. Tytär oppi hiihtämään tyydyttävästi mutta ei hän ladulle varmaankaan mene vapaaehtoisesti.
Hyviäkin koulumuistoja on toki jäänyt mieleen. Keskikouluaikana äidinkielen opettaja kertoi lukeneensa jouluaiheisen esitelmäni naapuriluokalle. Muistan opettajan innostuksen ja tajusin onnistuneeni hyvin. Suuri vaiva, jonka olin nähnyt esitelmää tehdessäni, ei ollut mennyt hukkaan. Upea tunne, jonka muistan vieläkin. Opettaja arvosti minua ja tekemistäni. Minua.
Koulussa opettajalla ja kotona vanhemmilla on valtava merkitys lapsen itsetunnon kehittymiseen ja siihen, miten lapsi asiat ja itsensä kokee. Hyväksytään hyristen, kun koe tai asia on onnistunut. Ei jaella kehuja vain kympin lapsille vaan myös niille, jotka yrittävät ja onnistuvat. Kehutaan pienistäkin onnistumisista.
Suomalaisten perisynti tahtoo olla itsensä vähättely ja aliarvioiminen. Esimerkiksi suomalaisessa keskustelukulttuurissa itsensä vähättely ja alentaminen tuntuvat suorastaan kuuluvan asiaan: "Tämä on vain tällainen pieni käsityö.” "Kun minä nyt vain olen tämmöinen." ”No, tämä nyt vain on tällainen halpa lahja.” Suurin osa suomalaisista kaipaisikin tervettä itsetuntoa, johon kuuluu oman itsen kunnioittaminen ja arvostaminen sekä sellaisten asioiden tekeminen, jotka ovat itselle hyväksi. Vaatimattomuus toki kaunistaa, nöyryys opettaa kuuntelemaan ja ottamaan huomioon muut ihmiset mutta liika vaatimattomuus on turhaa ja ärsyttävää. Ehkäpä suomalainen saa tiettyä nautintoa itsensä alentamisesta. Mutta eiköhän ainainen aliarviointi ja itsenä vähättely jo riitä. Näin vuoden alussa täytyisi uskaltaa antaa kiitos ja kehu sinne minne ne kuuluvat, myös itselle.
Latua!
