Kuulin eräänä iltana kirjaston kirjallisuusillassa Pekka Mellerin kertovan veljestään. Kerronnan sävy oli toteavaa, ei kehuskelua mutta ei vähättelyäkään. Pekka Melleri ei ollut viimeisinä vuosina lainkaan tekemisissä Arto Mellerin kanssa. Viinanhuurutko erottivat?
Arto Melleristä kirjoitin seminaarityön, hänen runojaan luin ja arvostin. Arvostan vieläkin suunnattomasti.
Esikoiskokoelma, Schalaageriseppele ilmestyi 1978 ja siitä asti hän oli Suomen kirjallisuuden kärkinimi. Finlandia-palkinnon Melleri sai 35-vuotiaana runokokoelmastaan Elävien kirjoissa (1992). Sukupolvensa johtaviin runoilijoihin kuulunut Arto Melleri oli kuollessaan vasta 48-vuotias.
Olen monet kerrat lainannut Mellerin runoa Jäähyväiset. Tässä runossa kiteytyy Pohjanmaa kauneus ja karuus. Lakeuden kylmyys ja kauneus. Arto Melleri on lakeudelta. Täältä on lähdettävä pois voidakseen kirjoittaa lakeudesta, Pohjanmaasta. Vai pitääkö?
JÄÄHYVÄISET
Joulukuun lakeus tuomittu tundraksi
ja juna lähdössä
päin sankkoina metsinä
raakkuvaa
pohjoisen kitaa,
juna lähdössä, ja
kaikki luuni soivat
nälkää, ja
kaipausta sinuun.
Lautapää viima lennätti aukeilta lunta,
märkää kuin vettyneiden virsien humina.
Seison sohjossa Seinäjoen asemalla,
ratapihalla jolla oli autiota ja kylmää
kuin Jumala Pohjanmaalla
olisi tyrinyt
koko luomistyönsä.
Juna lähti. Minun laulussani
yksinäisyys hioi veitsiään,
tulin asemahlliin keskelle
suurin alasikyyneleinä pulppuavia ikkunoita
ja katsoin silmäni kuiviksi
tyhjiä kiskoja sinun jälkeesi,
sinun joka lähdit
päin sankkoinan metsinä
raakkuvaa
pohjoisen kitaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti